Viimeaikaisessa kehittämistoiminnassa on korostettu käyttäjien ja toimijoiden osallistumisen merkitystä (ks. laajemmin Toikko & Rantanen 2009). Palveluiden ja tuotteiden käyttäjät osallistuvat yhä enemmän myös kehittämistoimintaan. Osallistuminen voidaan nähdä myös laajemmasta näkökulmasta, jolloin toimijoita ovat kaikki ne, joita kehittäminen tavalla tai toisella koskettaa. Esimerkiksi organisaation yhteistyökumppanit ovat tässä mielessä toimijoita ja sitä kautta myös keskeisiä organisaation ja sen toiminnan kehittäjiä.

Eri kehittämistoiminnan lohkolla osallistuminen on ymmärretty hivenen eri tavoin. Painotukset vaihtelevat sen mukaan, kenen osallisuutta korostetaan ja miten osallisuuden merkitys nähdään. Esimerkiksi innovaatiotoiminnan yhteydessä on yhä enemmän korostettu käyttäjälähtöisyyden merkitystä. Menestyvien tuotteiden ja palveluiden edellytyksenä on, että ne pystytään tarjoamaan käyttäjien tarpeita vastaavasti. (Ks. esim. Valtioneuvosten innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle 2008, 16.) Toisaalta myös työyhteisöjen kehittämisen yhteydessä on jo pitkään korostettu työntekijöiden osallistumisen merkitystä. Tällainen niin sanottu humanisoinnin perinne näkyy vahvana erityisesti johtamista, työorganisaatiota ja työhyvinvointia koskevissa keskusteluissa (ks. esim. Vartiainen 1994; Seeck 2008). Lisäksi julkishallinnossa on siirrytty keskushallintokeskeisestä kehittämisestä kohti toimijalähtöistä kehittämistä, jolloin paikallisten toimijoiden merkitys on kasvanut (Seppänen-Järvelä 1999). Julkisten palveluiden kehittämisen yhteydessä voidaan puhua myös kansalaislähtöisestä kehittämisestä, jolloin keskiöön nousevat erityisesti palveluiden käyttäjät (Niiranen 2002, 67–70).

Käyttäjä- ja toimijalähtöisyydestä^¹ puhutaan usein käsitteellä ihmiskeskeinen suunnittelu (human-centered design), jolloin korostetaan kehittämistoiminnan kohdentamista ihmisten tarpeisiin. Tällöin pyritään kehittämään esimerkiksi palvelun, toimintatavan tai tuotteen käytettävyyttä. Termin käyttäjäkeskeinen suunnittelu (user-centered design) yhteydessä korostetaan käyttäjien konkreettista osallistumista kehittämisprosessiin. Sen sijaan toimijaperustaisen kehittämisen lähteenä eivät ole vain palvelun tai tuotteen käyttäjät, vaan laajemmin kaikki ne tahot, jotka tavalla tai toisella liittyvät kehitettävään asiaan. Esimerkiksi työyhteisön jäsenet voivat tässä mielessä olla toimijoita. Usein käyttäjä- ja toimijakeskeisten näkökulmien nähdään myös kietoutuvan kiinteästi toisiinsa, jolloin voidaan puhua yleisemmin kontekstuaalisesta kehittämisestä.

Tarkastelemme tässä artikkelissa ensiksi käyttäjä- ja toimijalähtöisen kehittämisen ymmärrystapoja. Analysoimme käyttäjien ja toimijoiden erilaisia osallistumisen asteita ja rooleja. Toiseksi hahmotamme kehittämistoiminnan kahdella tasolla. Lähtökohtamme on, että kehittäminen sisältää sekä konkreettista toimintaa että sitä suunnittelevia ja arvioivia diskursseja. Kolmanneksi korostamme, että käyttäjä- ja toimijalähtöisyys merkitsee myös kehittämislogiikan uudelleenarviointia. Perinteinen rationaalinen kehittämiskonsepti, jossa asiantuntijat ja johtajat ”tietävät etukäteen” mitä tehdään, ei enää riitä (Arnkil 2006, 69). Osallistumista korostavat sosiaaliset prosessit nousevat keskeisiksi kehittämistoiminnan elementeiksi (ks. esim. Krogh, Ichijo & Nonaka 2001). Näistä kolmesta näkökulmasta käsin päädymme korostamaan käyttäjien ja toimijoiden aktiivista roolia sekä konkreettisissa kehittämistoimenpiteissä että niitä analysoivissa diskursseissa. Lopuksi nostamme esiin joitakin käyttäjä- ja toimijalähtöiseen kehittämiseen liittyviä metodologisia kysymyksiä ja esitämme niihin alustavia vastauksia (ks. laajemmin Toikko & Rantanen 2009).

Käyttäjä- ja toimijalähtöisyyden käsitettä voidaan tarkastella ainakin neljästä suunnasta. Ensinnäkin voidaan tavoitella käyttäjien ja toimijoiden maailman ymmärtämistä. Tällöin puhutaan niin sanotusta empaattisesta kehittämisestä (empathic design), millä tarkoitetaan herkkyyttä ymmärtää tavallisten käyttäjien ja toimijoiden tarpeita (Hyvönen, Heiskanen, Repo & Saastamoinen 2007). Käyttäjiä ja toimijoita konsultoidaan todellisuuden parhaina asiantuntijoina, jolloin heille annetaan ääni ja heitä kuullaan. Työkaluina tällaisessa kehittämisessä voivat olla fokusryhmät, keskustelutilaisuudet ja erilaiset foorumit. Esimerkiksi Bikva-mallin mukaisessa arvioinnissa kehittämisen prosessi etenee asiakkaiden haastatteluista, kenttätyöntekijöiden haastatteluihin ja näistä edelleen johdon ja poliittisten päättäjien haastatteluihin (Krogstrup 2004). Empaattisessa kehittämisessä tietoa käyttäjien ja toimijoiden maailmasta käytetään kehittämistoiminnan apuna. Kuitenkin käyttäjät ja toimijat ovat tällöin passiivisessa asemassa: he eivät osallistu varsinaiseen kehittämistoimintaan.

Toiseksi käyttäjät ja toimijat voivat myös osallistua kehittämistoimintaan. Käyttäjien ja toimijoiden näkemykset voivat ohjata kehittämisprosessia, vaikka päävastuu olisikin varsinaisilla kehittäjillä (Hyysalo 2006, 86–97). Käyttäjien ja toimijoiden mielipiteiden avulla voidaan muodostaa realistinen käsitys kehittämisen tavoitteesta ja sen saavuttamisen tavoista. Siten käyttäjien ja toimijoiden osallistuminen tukee tavoitteen saavuttamista. Organisaatioiden kehittämisessä toimijoiden osallistumisen nähdään vähentävän myös muutosvastarintaa (ks. esim. Borgman ja Packalén 2002; Stenvall & Virtanen 2007).

Kolmanneksi käyttäjät ja toimijat voidaan nähdä tasavertaisina kehittäjinä, jolloin itse asiassa jaottelu kehittäjiin ja toimijoihin murtuu. William Carrin ja Stephen Kemmisin (1986, 155–162) mukaan kehittämisprosessin omistajia ovat ne, joita muutos koskettaa tavalla tai toisella (ks. myös Atjonen 2007, 110–112). Käyttäjien ja toimijoiden osallistumista ei nähdä vain apuprosessina, vaan sitä pidetään koko kehittämistoiminnan pääprosessina. Kehittäminen on tällöin avoin prosessi, jossa tavoitteita ja tuloksia ei voida tietää etukäteen, vaan ne määritellään yhteisessä keskustelussa. Kehittämisprosessi rakentuu käyttäjien ja toimijoiden varassa alusta loppuun asti, ilma ulko- tai yläpuolelta tulevia rajoituksia (Bruce 2004).

Neljänneksi käyttäjät ja toimijat voidaan nähdä kehittämistoiminnan päämiehinä (vrt. Metsähonkala 2008). Käyttäjät ja toimijat omistavat kehittämisprosessin, mikä vaikuttaa olennaisesti kehittämistoiminnan asetelmaan (Baiocchi 2005). Esimerkiksi Michael Turner ja Peter Beresford (2005) korostavat palveluiden käyttäjien asemaa kehittämistoiminnassa. He eivät tarkoita vain käyttäjien osallistumista tutkimukseen (involved in research), vaan korostavat käyttäjien kontrolloiman tutkimuksen merkitystä (user controlled research). Olennaista on se, kuka kontrolloi tutkimuksen asettelua, analyysia ja johtopäätöksiä. Tarvittaessa käyttäjät voivat konsultoida ulkopuolisia kehittäjä-tutkijoita esimerkiksi metodisissa kysymyksissä tai kokonaisprosessin hallintaan liittyvissä asioissa. (Vrt. Freire 2004.)

Osallistuminen konkreettiseen kehittämistoimintaan ja sitä analysoiviin diskursseihin

Kehittämistoimintaa liittyy erilaisia tehtäviä tai osaprosesseja. Varsinaisen konkreettisen kehittämistoiminnan ohella kehittäminen sisältää tyypillisesti erilaisia diskursiivisesti painottuneita osaprosesseja, kuten suunnittelua ja arviointia. Osallistuminen tarkoittaa olennaisesti eri asiaa riippuen siitä, puhutaanko osallistumisesta konkreettiseen toimintaan vai sitä analysoivaan diskurssiin.

Konkreettiseen toimintaan osallistuminen. Osallistuminen konkreettiseen kehittämistoimintaan muodostaa käyttäjä- ja toimijalähtöisen kehittämisen perustan. Käyttäjien ja toimijoiden osallistumisella tavoitellaan välitöntä autenttista kehittämistoiminnan palautetta. Tavoitteena on selvittää, miten hyvin jokin palvelu, toimintatapa tai tuote toimii käytännössä. Tuotekehityksen yhteydessä puhutaan käytettävyystestauksesta, jolloin laitteen tai tuotteen käyttöä seurataan esimerkiksi käytettävyyslaboratoriossa videoinnin avulla. (Hyysalo 2006, 155–167.)

Konkreettinen kehittämistoiminta voi tarkoittaa myös kokeilutoiminnan viemistä aitoihin toimintaympäristöihin. Tällöin voidaan järjestää esimerkiksi käyttäjille ja toimijoille suunnattuja työpajoja, jossa he voivat joko ideoida uusia tuotteita ja palveluja tai arvioida olemassa olevia (Hyvönen, Heiskanen, Repo & Saastamoinen 2007). Living Lab -malli on eräs käyttäjäkeskeisen kehittämismallin sovellus (ks. Salo, Haapala & Niskanen 2008). Se perustuu ajatukseen, jonka mukaan tuotetta ei voida kehittää valmiiksi laboratoriossa, vaan kehittäminen edellyttää tuotekehittelyä myös aidoissa sosiaalisissa ympäristöissä. Esimerkiksi asunto tai työpaikka voi toimia tuotekehityksen toimintaympäristönä.

Kehittämistoiminta voi olla myös pilotoivaa, jolloin toimintaa kokeillaan rajatussa aidossa ympäristössä. Esimerkiksi kaupungin päiväkodeista voidaan valita muutama, joissa käynnistetään kehittämistoiminta (ks. Kopisto 2008). Pilotoinnin avulla voidaan yhtäältä kehittää toimintaa, mutta myös valmistautua levittämään tulokset laajemmin koko organisaatioon.

Konkreettiseen kehittämiseen osallistumisen fokus on käyttäjien ja toimijoiden subjektiivisessa palautteessa. Osallistujien ei välttämättä tarvitse reflektoida tai analysoida, välitön kokemus ja sen mukainen palaute riittää (ks. esim. Ahlqvist, Heiskanen & Kallio 2005). Tällöin huomio kohdistuukin lähinnä niihin tapoihin, joilla osallistujien kokemus saadaan dokumentoitua ja osaksi kehittämisprosessin tiedontuotantoa.

Kehittämistoiminnan analyysiin osallistuminen. Käyttäjät ja toimijat voivat osallistua myös kehittämistoiminnan analyyttisen tason diskurssiin. Tällöin ei olla kiinnostuneita vain käyttäjien ja toimijoiden välittömistä kokemuksista, vaan myös heidän esittämistään kehittämistoimintaa koskevista erittelyistä, vertailuista ja yhteenvedoista. Käyttäjät ja toimijat nähdään analyyttisen tason aktoreina muiden kehittäjien ja tutkijoiden rinnalla.

Käyttäjien ja toimijoiden osallistumista voidaan edistää erilaisten keskustelukonseptien avulla. Kehittämisprosessi rakennetaan niin, että osallistujat voivat esittää mahdollisimman vapaasti näkemyksiään erilaisista näkökulmista. Keskustelukonseptit pyrkivät tukemaan osallistujien oman intressin esittämistä ja avointa asioiden pohtimista. Kehittämiskonsepti ohjaa kehittämiskeskustelua avoimen dialogin suuntaan. Esimerkiksi työkonferenssi-menetelmän työskentelytapoina ovat pienryhmä- ja yleiskeskustelut, jotka tukevat kaikkien osallistujien aktiivista roolia (Gustavsen 1992).

Analyyttisen tason kehittäminen tarkoittaa myös käyttäjien ja toimijoiden osallistumista tiedon muodostukseen. Kysymys on siitä, millaisena tiedontuotanto ja sen prosessit hahmotetaan. Kehittämistoiminta voi perustua tutkimuksen logiikkaan, jossa korostetaan erityisasiantuntemusta vaativaa tutkimusosaamista. Tällöin käyttäjien ja toimijoiden roolit kaventuvat informanteiksi. Toisaalta voidaan korostaa kehittämistoiminnan logiikkaa, johon sisältyy ajatus tiedon lajien moninaisuudesta. Tällaisen kehittämistiedon pätevyys arvioidaan viime kädessä tiedon käyttökelpoisuuden perusteella. Tällöin käyttäjät ja toimijat ovat keskeisessä asemassa tiedon tuottajina.

Käyttäjien ja toimijoiden osallistumisella analyyttisen tason diskurssiin tavoitellaan sosiaalista tietoa (Krogh, Ichijo & Nonaka 2001), joka juurtuu osaksi organisaation yhteistä pääomaa (vrt. Nowotny 2005). Esimerkiksi osallistava toimintatutkimus korostaa toimijoiden roolia paitsi kehittäjinä, niin myös kanssatutkijoina (Fals-Borda 2001). Egon Guba ja Yvonna Lincoln (1989) tarjoavat kehittämistoiminnan tueksi konstruktionistista arviointinäkökulmaa, ns. neljännen sukupolven arviointia, jossa korostetaan eri toimijatahojen tulkintojen tasavertaisuutta. Arviointi ei voi tuottaa objektiivista kuvausta asioista tai puolueettomia kehittämissuosituksia, vaan parhaimmillaan voidaan päästä yhteisymmärrykseen, jossa eri toimijatahojen tulkinnat kohtaavat toisensa.

Kysymys käyttäjien ja toimijoiden osallistumisesta kulminoituu näkemykseen kehittämistoiminnan luonteesta. Perinteisesti kehittämistoimintaa on jäsennetty lineaarisesti etenevä prosessina, jossa huolellinen suunnittelu on avainasemassa. Innovaatiotoiminnan kohdalla on korostettu myös tutkimuslähtöisyyttä. Viimeaikoina kehittämistoimintaa koskevassa keskustelussa on kuitenkin esitetty myös vaihtoehtoja tutkimustietoon pohjautuvalle rationaaliselle kehittämiselle.

Mika Kautonen (2008, 69–73) erottaa innovaatioympäristöjä koskevassa analyysissään toistaan tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa oppimista korostavat Teknopolis-mallit sekä toisaalta kokemusta ja asiakasprosesseissa tapahtuvaa oppimista korostavat Oppivan talouden mallit. Teknopolis-malleissa innovaatioympäristöt nähdään joko kansainvälisten T&K-virtojen solmukohtina tai sitten sisäsyntyisinä innovaatioiden kasvualustoina. Oppivan talouden mallit ovat jatkuvaa oppimista edistäviä ympäristöjä. Kautosen (2008, 71) mukaan keskeisenä haasteena on innovaatiopolitiikan näkökulman muuttaminen palvelukeskeiseksi ja erityyppistä oppimista edistäväksi.

Robert Arnkil (2006, 69) puolestaan erottaa toisistaan kolme kehittämiskonseptia. Suunnittelua korostavan rationaalisen kehittämiskonseptin ohella voidaan puhua oppivasta organisaatiosta tai monimuotoisesta arjen toimintakyvystä. Rationaalisessa konseptissa pyritään hyvän suunnittelun avulla eliminoimaan kaikki kehittämistä häiritsevät yllätykset. Oppivan organisaation näkökulmasta yllätykset ja virheet nähdään positiivisessa valossa. Ne mahdollistavat laadukkaan oppimisen. Monimuotoisen toimintakyvyn näkökulma puolestaan korostaa arjessa tässä ja nyt kehkeytyvien ideoiden ja ratkaisujen merkitystä. Kommunikaatio nousee tällöin kehittämistoiminnan keskiöön.

Keskeinen jaottelu liittyy suunnitteluorientoituneeseen ja prosessiorientoituneeseen kehittämiseen (Alasoini 2006, 39). Suunnitteluorientoituneessa kehittämisessä eri prosessin vaiheet pyritään rajaamaan ja määrittelemään mahdollisimman tarkasti. Tavoitteena on stabiili ja ennakoitavissa oleva toiminta, jota voidaan kontrolloida. Kehittämistoiminta perustuu ennalta rakennettuun ja suunniteltuun malliin, johon käytännön toteutusta verrataan. Toimintojen ohjaus perustuu palautteeseen. Jos suunnitelmasta on poikettu, tehdään korjauksia, joiden avulla palataan suunnitellulle toimintalinjalle. Perustehtävät pyritään muotoilemaan selkeiksi ja yksinkertaisiksi, jolloin myös tehtävien seuranta on mahdollista. Asiantuntijat, kuten johtajat ja konsultit, ovat tällaisen kehittämisprosessin keskeisiä toimijoita. (vrt. Ylöstalo 2005, 119.)

Prosessiorientoituneessa kehittämisessä korostuu avoimuus, ennakoimaton vaiheittaisuus ja rönsyilevyys. Olennaista on dialoginen suhde ympäristöön (Seppänen-Järvelä 1999, 115). Prosessiorientoituneen näkemyksen mukaan hyväksytään toimintaympäristön ja toiminnan muuntuvuus. Tällaisen toiminnan ohjaus perustuu toimijoiden jatkuvaan uuden oppimiseen, erilaisiin toisin tekemisen kokeiluihin ja sitä kautta toimintojen kehittämiseen. Tieto ja kokemukset ohjaavat kehittämistä. Uutta aineistoa ja tietoa syntyy koko ajan kehittämistoiminnan kuluessa. Uusi tieto ohjaa toimintaa. (Ylöstalo 2005, 119.) Kehittämistoiminnalla ei tällöin ole sitä ohjaavaa ja rajaavaa suunnitelmaa. Toteutusstrategia on siis tilanne-ehtoinen ja avoin kontekstuaalisille tekijöille. Kehittämistehtävä muodostuu prosessin aikana, joten sitä voidaan luonnehtia myös ennakoimattomaksi ja epävarmaksi.

Suunnitteluorientoituneessa kehittämisessä käyttäjien ja toimijoiden roolit jäävät lähes väistämättä marginaaliseksi. Sen sijaan prosessiorientoituneessa kehittämisessä käyttäjien ja toimijoiden asema on keskeinen. Kysymys on kehittämistoiminnan luonteen erilaisista hahmotustavoista. Suunnitteluorientoitunut kehittäminen soveltuu hierarkkiseen ja ohjattuun organisaatioon, kun taas prosessimainen lähestymistapa soveltuu matalaa organisaatiota korostaviin ja dialogisesti toimiviin yhteisöihin. Käyttäjä ja toimijakeskeinen kehittäminen sisältääkin ainakin jossakin määrin prosessinomaisia aineksia.

Edellä kuvattujen näkökulmien avulla voidaan tiivistetysti todeta, että näemme olennaisena käyttäjien ja toimijoiden osallistumisen sekä kehittämistoiminnan konkreettiseen toteutukseen että sitä suunnittelevaan ja arvioivaan diskurssiin. Erilaisissa kehittämisperinteissä käyttäjien ja toimijoiden osallistumisen asteet kuitenkin vaihtelevat. Itse korostamme pyrkimystä nähdä käyttäjät ja toimijat mahdollisimman tasavertaisina kehittäjinä, jolloin itse asiassa jaottelu kehittäjiin ja toimijoihin murtuu. Tällöin kehittämisestä muodostuu myös avoin prosessi, jossa tavoitteita ja tuloksia ei voida tietää etukäteen, vaan ne määritellään eri toimijoiden yhteisessä keskustelussa.

Käyttäjä- ja toimijalähtöinen kehittämiseen voidaan ottaa myös metodologisempia näkökantoja (ks. laajemmin Toikko & Rantanen 2009). Ensinnäkin keskeinen metodologinen asemointi liittyy kehittämistoiminnan luonteeseen. Käyttäjä- ja toimijalähtöisessä kehittämisessä todellisuus ja toimintaympäristöt näyttäytyvät kompleksisina. Tällaisessa ympäristössä kehittäminen etenee ennalta tiukasti määriteltyjen tavoitteiden ja prosessien sijasta prosessimaisesti täydentyen. Kehittämien edellyttää toimijoiden ja toimintatapojen jatkuvaa tarkistamista. Olennaista on kyetä toimimaan ja tekemään ratkaisuja jatkuvasti muuttuvassa ja vaikeasti hahmottuvassa sosiaalisessa todellisuudessa. Vuorovaikutustaidot ja prosessin kuljettamisen taidot ovat keskeinen osa tällaista kehittämistoimintaa (Seppänen-Järvelä 1999, 183).

Toiseksi käyttäjä- ja toimijalähtöisessä kehittämisessä voidaan ottaa kantaa myös tietokäsitykseen.

Tieteellinen tieto ja erilaiset luotettavaan tietoon pyrkivät taustaselvitykset korostuvat tutkimuslähtöisessä kehittämisessä, Teknopolis-mallin mukaisessa innovaatiopolitiikassa ja suunnitteluorientoituneessa rationaalisessa kehittämisessä. Sitä vastoin jatkuvaa oppimista, kommunikaatiota ja prosessimaisuutta korostava kehittämistoiminta ei voi tukeutua pelkästään luotettavaan tieteelliseen tietoon sekä sen tavoitteluun ja soveltamiseen. Kysymys on tällöin pikemminkin niin sanotun uuden tiedontuotannon mukaisesta toiminnasta, jossa tieto syntyy käytäntöyhteyksissään. Uusi tieto on luonteeltaan rajoja ylittävää ja käytännöllistä, jonka keskeisenä kriteerinä on käyttökelpoisuus. Käyttäjät ja toimijat ovat parhaita käyttökelpoisuuden asiantuntijoita. (Vrt. esim. Nowotny, Scott & Gibbons 2001; Nowtny 2005.)

Kolmanneksi kehittämistodellisuuteen voidaan ottaa joko fakta- tai tulkinnallinen katsantokanta. Faktanäkökulma soveltuu tilanteisiin, jossa osallisuus ymmärretään vain loivasti. Tällöin käyttäjät ja toimijat nähdään vain tietolähteinä. Tulkinnalliseen näkökulmaan liittyy ajatus sosiaalisesti rakentuneesta todellisuudesta. Tällöin käyttäjien ja toimijoiden rooli korostuu todellisuuden hahmottamisessa. Todellisuus nähdään kompleksisena sekä alati muuntuvana ja täydentyvänä. Osallistavien kehittämishankkeiden logiikkaa ei voida ymmärtää pelkästään virallisia tavoitteita, periaatteista ja organisaatiokaavioita tarkastelemalla, vaan olennaista on ymmärtää myös käyttäjien ja toimijoiden tapaa hahmottaa esimerkiksi työtä, sen tavoitteita ja sitä ohjaavia periaatteita.

Neljänneksi on muistettava, että kehittäminen ei ole inresseistä vapaata toimintaa. Tulkinnalliseen katsantokantaan liittyy ajatus erilaisten intressien avoimesta tarkastelusta. Kysymys on kehittämistoiminnan avaamisesta keskustelulle, jossa eri näkökulmia tarkastellaan mahdollisimman tasapuolisesti. Tällaista näkökulmaa voidaan pitää kriittisenä. Se tarkoittaa asioiden monipuolista tarkastelua, jolloin myös ei-tavanomaiset näkökulmat pääsevät esille. Käyttäjien ja toimijoiden osallistumiselle voidaan toki antaa erilaisia arvomerkityksiä. Yhtäältä osallisuus voidaan nähdä välineeksi tehokkaaseen toimintaan (Stenvall & Virtanen 2007), mutta sillä voidaan tavoitella myös yhteiskunnallista muutosta (Freire 2004).

Ahlqvist, Kirsti; Heiskanen, Eva & Kallio, Merja (2005) Tulevaisuuden kuluttajien elämäntavat ja ekotehokkaiden innovaatioiden hyväksyttävyys. Case: senioritaloihin muuttavat ikääntyvät. Työselosteita ja esitelmiä 95. Kuluttajatutkimuskeskus.

Alasoini, Tuomo (2006) Osallistava ohjelmallinen kehittäminen tietoyhteiskunnassa. Teoksessa Riitta Seppänen-Järvelä & Vappu Karjalainen (toim.) Kehittämistyön risteyksiä. Helsinki: Stakes, 35–53.

Arnkil, Robert (2006) Hyvien käytäntöjen levittäminen EU:n kehittämisstrategiana. Teoksessa Riitta Seppänen-Järvelä & Vappu Karjalainen (toim.) Kehittämistyön risteyksiä. Helsinki: Stakes, 75–90.

Baiocchi, Gianpaolo (2005) Militants and Citizens: The politics of participatory democracy in Porto Alegre. Palo Alto: Stanford University Press.

Borgman, Merja & Packalén, Esa (2002) Parhaat käytännöt työyhteisön kehittämiseen. Helsinki: Tammi.

Bruce, Iain (2004) Participatory Democracy - The Dabete. Teoksessa Iain Bruce (toim.) The Porto Alegre Alternative. Direct democracy in action. London: Pluto Press, 23–37.

Carr, William & Kemmis, Stephen (1986) Becoming critical. Education, Knowledge and Action Research. London: Routledge /Deakin University Press.

Fals-Borda, Orlando (2001) Praticipatory (action) research in social theory. Origins and challenges. Teoksessa Peter Reason & Hilary Bradbury (toim.) Handbook of action research. London: Sage, 27–37.

Guba, Egon & Lincoln, Yvonna (1989) Fourth generation evaluation. Newbury Park: Sage Publications.

Gustavsen, Björn (1992) Dialogue and development: theory of communication, action research and the restructuring of working life. Stockholm: The Swedish Centre for Working Life.

Hyvönen, Kaarina; Heiskanen, Eva; Repo, Petri & Saastamoinen, Mika (2007) Kuluttajat tuotekehittäjinä: haasteita ja mahdollisuuksia. Teoksessa Minna, Lammi; Raija, Järvinen & Johanna Leskinen (toim.) Kuluttajat kehittäjinä. Miten asiakkaat vaikuttavat palvelumarkkinoilla? Kuluttajatutkimuskeskuksen vuosikirja 2007. Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus.

Hyysalo, Sampsa (2006) Käyttäjätieto ja käyttäjätutkimuksen menetelmät. Helsinki: Edita.

Kautonen, Mika (2008) Yksi alue, monta innovaatioympäristöä. Teoksessa Nina Mustikkamäki & Markku Sotarauta (toim.) Innovaatioympäristön monet kasvot. Tampere: Tampere University Press, 49–79.

Kopisto, Kaisa (2008) Varhaiskasvatuksen arvioinnin kehittäminen päivähoidossa. Teoksessa Pekka Borg, Stina Högnabba, Marja-Riitta Kilponen, Kaisa Kopisto, Pertti Korteniemi, Ilkka Paananen & Niina Pietilä (toim.) Arviointi työtavaksi – kokemuksia asiakastyön arvioinnin kehittämisestä Helsingin sosiaalivirastossa. Oppaita ja työkirjoja 2008:2. Helsinki: Helsingin sosiaalivirasto, 70–77.

Krogh, von Gerog; Ichijo, Kazuo & Nonaka, Ikujiro (2001) Bringing care into knowledge development of business organizations. Teoksessa Ikujiro Nonaka ja Toshihiro Nishiguchi (toim.) Knowledge emergence. Social, technical and evolutionary dimensions of knowledge creation. New York: Oxford University Press, 30–52.

Niiranen, Vuokko (2002) Asiakkaan osallistuminen tukee kansalaisuutta sosiaalityössäkin. Teoksessa Kirsi Juhila, Hannele Forsberg & Irene Roivanen (toim.) Marginaalit ja sosiaalityö. Jyväskylä: SoPhi, 63–80.

Nowotny, Helga; Scott, Peter. & Gibbons, Michael (2001) Rethinking Science: Knowledge and the Public in an Age of Uncertainty. Polity Press.

Nowotny, Helga (2005) The changing nature of public science. Teoksessa Helga Nowotny, Dominuque Pestre, Eberhard Schmidt-Assmann, Helmut Shultze-Fielitz & Hans-Heinrich Turte (toim.) The Public Nature of Science under Assault. Politics, Markets, Science and the Law. Berlin: Springer, 1–27.

Nowotny, Helga (2006) Real science is excellent science – how to interpret post-academic science, Mode 2 and the ERC. Journal of Science Communication 5 (4), 1–3.

Salo, Kari; Haapala, Hannu & Niskanen, Jouni (2008) Living Lab oppimisympäristönä ja pedagogiikkana. Ammattikorkeakoulujen verkkojulkaisu Osaaja.net. [http://ojs.seamk.fi/index.php/osaaja/article/view/132/231]

Seeck, Hannele (2008) Johtamisopit Suomessa. Taylorismista innovaatioteorioihin. Helsinki: Gaudeamus.

Seppänen-Järvelä, Riitta (1999) Luottamus prosessiin. Kehittämistyön luonne sosiaali- ja terveysalalla. Stakes, tutkimuksia 104. Helsinki: Stakes.

Toikko, Timo & Rantanen, Teemu (2009) Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Näkökulmia kehittämisprosessiin, osallistamiseen ja tiedontuotantoon. Tampere: Tampere University Press.

Turner, Michael & Beresford, Peter (2005) User Controlled Research. Its meanings and potential. Final report. Shaping Our Lives and the Centre for Citizen Participation. Lodon: Burnel University.

Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko Eduskunnalle (2008) [http://www.tem.fi/files/20298/INNOPOL_SELONTEKO.pdf]

Vartiainen, Matti (1994) Työn muutoksen työvälineet – Muutoksen hallinnan sosiotekniset menetelmät. Tampere: Otatieto.

Ylöstalo, Pekka (2005) Sitä saa mitä kysyy – Pohdintoja soveltavan empiirisen sosiaalitutkimuksen asemasta nykyaikaisessa työorganisaatiossa. Teoksessa Pekka Räsänen, Anu-Hanna Anttila ja Harri Melin (toim.) Tutkimus menetelmien pyörteissä. Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. Jyväskylä: PS-kustannus, 103–122.

1 Ymmärrämme käyttäjä- ja toimijalähtöisyyden käsitteen varsin laajassa merkityksessä. Käsite pitää sisällään erilaisia suuntauksia, joita kuitenkin yhdistää käyttäjien ja toimijoiden osallistuminen kehittämistoimintaan.